Aamuvirkut retkeläisemme aloittivat kaksitoistatuntisen matkanteon Kivistön Liikenteen ”Rautarouvan” kyydissä, Antti Woutilaisen varmoissa käsissä, välillä poiketen lounas- ja kahvitauoilla. Suomussalmen ”Hiljainen kansa” sai myös huomiomme.

Illalla saavuimme Rukan kylän ytimeen, jossa meitä oli vastassa Ruka Ski Chaletes:in Maaningan Heli. Majoituimme tilaviin viihtyisiin huoneistoihin, joiden varustus oli lähes kaiken kattava.

Maanantai aamuna  10.6.19  Kaksitoista reipasta retkeläistä siirtyi Rukapalvelun tiloihin valmistautumaan Nautiskelijan koskenlaskuun pukeutumalla asianmukaiseen – turvalliseen varustukseen. Toiset ryhmästämme pakkasivat reppujaan Pienelle karhunkierrokselle (12 km).
Ajoimme koko porukka Käylän kylään josta koskenlaskijat siirtyivät kippareiden johdolla – opastuksella kumilauttoihin. Laskeakseen Käylästä Juumaan johtavalla 13 km:n reitillä yhteensä 7 koskea: Käylänkoski, Kiehtäjäniva-Vähä-Käylänkoski-Vääräkoski-Peurakoski-Saarikoski-Harjakoski-Kelhänkoski. Välillä rantautuen arvioimaan koskea ja suunnittelemaan laskureittiä. Matkalla sattui myös tilanne jossa Ritva eräässä kosken
töyssyssä ryhtyikin äkkiä uimasilleen ja sai välittömästi kaverikseen reippaan lautan kipparin. Tilanne tulikin kipparin toimesta sopivasti ikuistettua videolle.
Lauttojen miehistöt saapuivat kokemusta rikkaampina Pohjantähti-leiriin, jossa saivat nauttia saunan rentouttavista löylyistä ja kahden ruokalajin ateriasta.

Pääosa porukasta suunnisti matkansa Bacecampin P-paikalle, josta matka jatkui patikoiden Pienelle karhunkierrokselle. Tosin osa taivalsi ”pienemmän kaavan” mukaan, seuraten koskien Myllykosken ja Aallokkokoskien voimakkaita kuohuja.
Pienellä karhunkierroksella pääsee näkemään Kuusamon kauneimmat koskimaisemat patikoinnin lomassa. Myllykoskelta joen kuohut ylitetään riippusiltaa pitkin ehkä Suomen tunnetuimmalle patikointireitille. Patikoinnin lomassa retkeläiset nauttivat tulilla retkieväitään, jonka jälkeen matka taas jatkui. Loppumatkalla Jyrävän 9 m:n putouksilta seuraillen Aallokkokosken kuohuja. Lähes maalialueella Myllykosken tulilla patikoijia odotti lämpimäiset – ”köyhät ritarit”!

Tiistaina 11.6.19 Hanki Baarissa nautitun aamiaisen jälkeen lähdimme ”Hannun jäljille” Kuusamon keskustan tuntumassa Matkailukeskus Karhuntassussa sijaitseva Hannu Hautalan luontokuvakeskus on ainutlaatuinen 150 neliön näyttelytila ja kunnioitus Suomen kuuluisimman luontokuvaajan Hannu Hautalan elämäntyölle. Esillä ovat Hannu Hautalan vaihtuvat klassikkokuvat ja merkittävimmät työt, joita Hannu itse saapuikin meidän iloksemme esittelemään. Saimme häneltä myös omistuskirjoitukset ostamiimme kirjoihin ja kuviin.Hannu kertoi meille kuinka hän on ennen kaikkea metsän valokuvaaja. Toisinaan aiheet tulevat vastaan sattumanvaraisesti, mutta toisaalta hän kuvaa myös tarkan ennakkosuunnittelun avulla, sillä hyvä luontokuva syntyy hänen mielestään harvoin sattumalta. Hannun henkilintuja ovat joutsen, kuukkeli, kotka ja uivelo. Mieluisia kuvattavia on olleet myös pöllöt. Kuukkeli on minulle sielun lintu, ja se on yleinen lintu täällä Kuusamossa. Hannu kertoi kuinka hän nuorena miehenä toimi autonasentajana Seinäjoella, mutta saatuaan valtion taiteilija-apurahan vuonna 1970 Hannu ryhtyi päätoimiseksi luontokuvaajaksi. Kuusamossa on sikäli hyvä asua ja kuvata, että täällä paistaa kesällä läpi yön aurinko. Kesällä pystyy yhdessä vuorokaudessa tuottamaan saman verran kuvia kuin talvella yhdessä viikossa. Luontokuvaus on hyvin herkkä ala, parhaimmillaan se voi olla sitä, että luontokuvaaja ei voi mennä metsään, koska astuu muurahaisen päälle, nauraa Hannu. Hän kertoi myös elämänsä aikana kuvanneensa noin puolitoistamiljoona valokuvaa, parhaimpina vuosina tuli poltettua kaksikymmentäviisituhatta filmirullaa, jotka ovat todella huikeita lukuja. Hannu kun ei ole siirtynyt ns. digiaikaan

Seuraavana käyntikohteenamme oli Kuusamon Pyhän Ristin kirkko. Jossa meitä odottivat kirkkoherra Taina Manninen ja suntio. Kirkkoherra piti kanssamme pienimuotoisen hartaushetken jonka jälkeen hän kertoi kirkon rikasta mielenkiintoista historiaa jota suntio omalla osuudellaan täydensi.
Aikanaan ensimmäinen kirkko kävi aikaa myöten liian ahtaaksi. Pitäjäläiset taipuivat hitaasti uuden kirkon rakentamiseen ja vasta v. 1804 seurakunnassa vihittiin käyttöön uusi, edeltäjäänsä huomattavasti suurempi kirkko, johon mahtui kerralla 1200 sanankuulijaa.
Kirkkoa ehdittiin peruskorjata moneen kertaan vuoteen 1944 mennessä, jolloin saksalaiset polttivat 2. maailmansodassa Kuusamon kirkonkylän ja oletettavasti sen mukana myös vasta peruskorjatun kirkon.
Ennen nykyisen kirkon rakentamista kirkollisia menoja vietettiin väliaikaisessa vuonna 1946 rakennetussa parakkirakennuksessa.
Nykyinen kirkko rakennettiin vuosina 1949-1950 amerikkalaisten tuella. Kirkkosaliin mahtuu istumaan n. 800 seurakuntalaista.
Johan Hedman maalasi vuonna 1824 kirkkoon alttaritaulun, joka saatiin pelastettua sodan kynsistä ja on tälläkin hetkellä nykyisen kirkon alttaritauluna.

Sodan tuhoja tutkittaessa kirkon raunioista etsittiin merkkejä kuumuudessa sulaneista kelloista, mutta mitään ei löydetty. Niin arveltiinkin kellojen joutuneen joko saksalaisten tai venäläisten sotasaaliiksi.
Kuusamossa taistelleita saksalaisia sotilaita tuli käymään kesällä 1959. He kertoivat, että kirkonkellot ovat kätkettyinä hautausmaahan. Kelloja etsittiin ja ne löytyivät saksalaisten hautausmaasta läheltä kirkkoa, suunnilleen nykyisen tien kohdalta. Uumajan seurakunta lahjoitti kuusamolaisille sodan jälkeen kaksi kelloa uuteen kirkkoon, joista toinen siirrettiin Käylän rajaseutukirkkoon vanhojen kellojen löydyttyä.
Mainittakoon että kellojen ”etsintäpartiossa” oli mukana myöskin silloinen Kuusamon Osuuskassan johtaja, meille tammelalaisille tuttu Pentti Simola.
Kirkkomaalta siirryimme Riipisen riista- ja matkamuistomyymälään joka tarjoaa ainutlaatuisen kokemuksen Lapin hengessä matkaajalle ja meille talo tarjosi munkkikahvit. Riipisen tarina alkaa jo vuodesta 1989. Tarina on saanut alkunsa Pekka ”Riista-Riipisen” ja Miss Suomi Päivi Riipisen (os. Uitto) rakkaudesta luontoon ja luonnonantimiin. Pekka oli nuoruudesta asti intohimoinen metsästäjä ja kalamies. Päivi taas keräsi harrastuksena sieniä ja marjoja Kuusamon metsiköistä. Niistä loihdittiin yhdessä herkullisia aterioita, suoraan puhtaasta luonnosta lautaselle.
Pariskunta päätti tehdä unelmistaan totta ja perustaa pienen riistakaupan Kuusamon keskustaan. Tarjolla oli mm. karhua, poroa, hirveä ja tuolloin myös alligaattoria.
v. 1992 he avasivat nykyisen Riipisen Riistaravintolan nimellä Riipisen Riistakahvila ja -kauppa. Ravintolatoiminnan laajetessa asialle päätettiin tehdä jotain ja Riipiset alkoivat säilöä pohjoiset puhtaat luonnon antimet, riista-, kala- ja marjatuotteiksi. Näin syntyi Riipisen Riistaherkut.
Päivin missiaikojen tuoma julkisuus on ollut tärkeä osa Riipisen brändin rakentamisessa. Suuret määrät lehtikirjoituksia, sekä useat esiintymiset TV:n ruokaohjelmissa nostivat kysyntää räjähdysmäisesti. Päivi tunnetaan Suomessa missinä ja Pekka karhumiehenä ympäri maailmaa. Pekan kutsumanimi on saanut alkunsa siitä, että hän on yksi maailman suurimmista karhunostajista.
Riipisen Riistaravintola on valittu Suomen parhaaksi riistaravintolaksi.

Keskiviikkoista kesäiltaa lähdimme viettämään Ruka Peak:kiin joka on 13 vuotta toiminut perhevetoinen pieni laadukas hotelli & ravintola, Rukan upeimmalla alueella. Ainutlaatuinen sijainti 430 metriä merenpinnan yläpuolella.
Tuolla korkealla meitä olivat vastaanottamassa Sanna Kuusiniemi kivan koiransa Helmin kanssa. Henkilökunta oli loihtinut maukkaan suussa sulavan riistapadan tykötarpeineen.
Nautinnollisen illallisen jälkeen osa retkeläisistämme ”oikaisi” tunturin poikki hotellille, yötöntä aurinkoa seuraten ja osa poistui ”Rautarouvan” kyydissä.

Keskiviikkona 12.6.19 Nousimme jälleen Antin ohjastamaan ”Rautarouvan” kyytiin, suuntana Suomussalmen maisemat.
Matkalla kuitenkin kapusimme lähellä Venäjän rajaa olevaan Näränkävaaraan, jolla on oma erikoinen historiansa.
Närängän luonnonmetsät sijaitsevat Etelä-Kuusamossa rajoittuen idässä valtakunnanrajaan. Kuusamosta Näränkävaaraan on matkaa noin 60 kilometriä. Lähimmät kylät ovat Kurvinen, Teeriranta, Hossa ja Murtovaara.
Näränkävaaran luoteispäässä sijaitsevan Närängän tilan rakennukset poltettiin talvisodan syttyessä. Tilan isäntä rakensi pihapiirin rakennukset uudelleen 1940- ja 1950-luvuilla. Tilan rakennukset edustavat sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden rakennustapaa.
Tila siirtyi Metsähallituksen hallintaan vuonna 1998. Erämaatilan rakennusten kunnostaminen ja osin uudelleen rakentaminen on ollut käynnissä vuodesta 2000 ja nykyään tilaa voi vuokrata. Perinneympäristöä hoidetaan myös lampaita laiduntamalla. Lammaspaimeniksi onkin paljon pyrkijöitä.

Sopimus otson kanssa:
Näränkävaarassa sijaitsevan Vaaranpolun loppupuolella kulkija kohtaa karsikkopuu Nikon, jonka kylkeen on veistetty vuosiluku 1876. Luku lienee sinetti sopimuksesta, jonka näränkäläiset tekivät karhun kanssa.
”Aikoinaan kun elettiin tuota vuotta oli silloinen isäntä Paavo Kyllinen erehtynyt iltasella lehmiä mehtälaitumelta kotiin outtaissaan loentelemaan: ”Eikö se karhu perkele aja niitä elukoeta kottiin”. No eihän niitä lehmiä kuulunu tulevaksi ja mentiin vaaraan ehtimään. Sieltä löytyi lehmä tapettuna ja niinpä näränkäläiset tekivät karhun kanssa sopimuksen, että he eivät hätyytä karhua, eikä karhu hätyytä heidän lehmäelukoeta. Ja eipä ole sen koommin kuultu että karhu olisi Närängässä lehmän tappanut”.
Karsikkopuu on satoja vuosia vanha petäjä, jonka kylkeen on kaiverrettu jonkin tapahtuman muisto. Alun perin 1800-luvulla karsikkopuu tehtiin vainajalle, jotta tämä ei palaisi kotiinsa kummittelemaan. Puuhun kaiverrettiin vainajan nimikirjaimet ja syntymä- tai kuolinvuosi. Myöhemmin muistopuun saattoi saada saaliskarhu tai onnettomuuden uhri. Puun kylkeen voitiin merkitä myös oma kaski- tai niittoalue.
Seuraavaksi siirryimme Hossan Luontokeskukseen lounaalle. Maittavan lounaan jälkeen meille esitettiin lyhytfilmi Hossan luontokeskuksen retkeily- ja kalastusmahdollisuuksista.
Pienen siirtymisen jälkeen saimme venekuljetuksen avulla tutustua Suomen suurimpaan kanjonijärveen Hossan kansallispuistossa. Julma-Ölkky on suurin kolmesta Suomessa olevasta maan halkeamaan syntyneestä kanjonijärvestä. Julman Ölkyn synty ajoittuu yli 2 miljardia vuotta sitten tapahtuneeseen maapallon pinnan muodostumiseen. Se on ylimmäinen järvi Oulujoen vesistöön kuuluvalla Hyrynsalmen reitillä, joten sen vedet virtaavat Kiantajärven läpi Emäjokea myöten Oulujärveen ja sieltä Oulujokea pitkin Perämereen. Julman-Ölkyn pituus on noin kolme kilometriä ja leveys kapeimmalla kohdalla noin 10 metriä. Sen syvyys on 50 metriä. Kallioiden korkeus korkeimmalla kohdalla noin 50 metriä. Halkeama jatkuu kapean kannaksen jälkeen vielä puoli kilometriä ensin Pikku-Ölkkynä ja myöhemmin Ölkkylampena.

Torstaina 13.6.19 Aamiaisen jälkeen suuntasimme Riisitunturin kansallispuistoon joka on Koillismaan kansallinen luonnonmuistomerkki, rinnesoiden riimittämä, kuusikoiden kumartama, minkä tajuaa välittömästi, kun nousee reittiä ylös kohti Riisitunturin lakea ja rinteessä hengähtäessään kääntyy katsomaan taakseen. Idässä avautuu Yli-Kitkan laaja selkä ja sen tuolla puolen Rukan siniset vaaraselänteet kaukana Kuusamon puolella.
Huikeista maisemistaan huolimatta Riisitunturin kansallispuisto on perustettu erityisesti suoluonnon suojelemiseksi. Yleensä suot syntyvät maaston painanteisiin, joihin kerääntyvä vesi mahdollistaa rahkasammalten kasvun ja suon kehittymisen. Riisitunturin alueen runsas sademäärä ja ohut maaperä saavat aikaan suokasvillisuuden kehittymisen myös voimakkaasti viettäville rinteille. Suomen komeimmat rinnesuot pudottautuvat soiden jyrkkyysennätyksiä uhmaten alas lännenpuoleisia rinteitä.
Pohjoisen taigametsän itseoikeutetuilla asukkailla, kuten karhulla ja ilveksellä, on Riisitunturilla lähes sata neliökilometriä tilaa vaeltaa ihmisiin törmäämättä. Kulkijan onneksi kaikki erämaan asukit eivät välttele ihmisiä. Kuukkelit, saamelaisten ja suomalaisten sielunlinnut, ovat ihmisten suhteen hyvin uteliaita. Ne ilmaisevat läsnäolonsa naukuvin vihellyksin ja käyvät herkästi tervehtimässä luonnossa kulkijaa.
Riisitunturin taukotuvan tulilla nautimme makkarat ja ”köyhät ritarit” kera juomien.

Koska olimme Posiolla niin ihan välttämätöntä oli että poikkeamme myöskin PENTIK-mäellä. Pentik-mäki onkin upea kulttuuri- ja ostosmatkailukohde Posiolla. Paikallisessa keramiikkatehtaassa valmistetaan kaikki Pentikin keramiikka-astiat, taide-esineet ja kynttilät. Lasikäytävillä toisiinsa yhdistetyt rakennukset muodostavat 2500 neliömetrin suuruisen yhtenäisen kokonaisuuden tehtaanmyymälöineen, museoineen, näyttelyineen ja kahvioineen.

Saunomisen jälkeen siirryimme Rukapalvelun uuden upean Hotel Arctic Zonen ylimmän kerroksen panoraamaterassille nauttimaan matkanjohtajan synttärikuoharit, samalla nauttien huikeista näköaloista.
Taas oli siirtyminen ”Rautarouvan” kyyditsemänä Petäjävaaran rannalle, korpimetsässä sijaitsevalle Kammille, joka on unohtumattomien elämysten ohjelma- ja ruokailupaikka. ”Maailman romanttisimmaksi ravintolaksi” kutsutun Kammin päärakennus sijaitsee osittain maan alla. Sen takaseinänä toimivaan peruskallioon sytytettävät sadat tuikut, takkatuli ja savuntuoksu saavat aikaan ainutlaatuisen mystisen tunnelman.
Huikean maittavan illallisen jälkeen siirryttiin ulkotiloihin ja ryhdyimme naurettavan hauskoihin leikkitunnelmiin…

Kaikki retketkin päättyvät aikanaan, niin meidänkin oli perjantaina 14.6. jätettävä Kuusamon upeat maisemat taaksemme, ja matkattava ”Rautarouvan” kyydissä kotia kohden. Tosin poikkesimmehan vielä alkumatkassa Taivalkoskella Jalavan Kaupassa ostoksilla, josta ainakin ”Uskovaisten karamelleja” tuli hankittua repun taskuun.

Kaikkia mukana olleita iloisia reissaajia lämpimästi kiittäen
Pauli

Edellisen illan jännitys oli pientä verrattuna olotilaani silloin kun saavuimme Traveműnden
satamaan. Onneksi linja-auton kuljettajamme oli jo vanha konkari niin asiat luontuivat mukavasti.
Ei käynyt niin kuin yhdelle toiselle ryhmälle, joka joutui palamaan takaisin linja-autojen
lastauspaikalle kun olivat unohtaneet kaikki matkatavarat laiturille.

Saksassa linja-autoilta veloitetaan tievero ja se maksetaan aina saapumispaikassa. Maksettuamme
verot oli vuorossa ”passitarkastus” – todellakin lainausmerkeissä, koska suomalaisten kohdalla se
tarkoitti että kuljettajan ja minun passini tarkastettiin. Sen jälkeen tullivirkailija kysyi:” Sind sie alle
aus Finnland?” Myönnettyäni että olemme kaikki suomalaisia hän vain tervehti asiallisesti
toivottaen ”Gute Reise” – Hyvää matkaa!

Pysähdyimme vielä satamassa kauppakeskuksessa ostamaan autoon juotavaa, kun Saksassa on
matkailijoitten turvallisempaa juoda pullotettua kuin hanavettä. Sitten matkaan.
Seurasimme Leilan ryhmän linja-autoa Hampuriin asti. Mustat jäljet Autobahnin ajokaistalla
Bremeniin kuulemma johtuivat siitä, että Leila ei osannut lukea karttaa ja kuljettajan oli
jarrutettava äkkiä ja ajettava ulosajo (Ausfahrt)-rampille. HMM!! Siitä eteenpäin olimme
omillamme.

Hampurin ja Hannoverin puolessa välissä Cellessä pysähdyimme syömään ja jaloittelemaan. Pian
tauon jälkeen jouduimme joksikin aikaa ruuhkaan, koska Autobahn 45 oli korjauksen alla. Saksassa
on tapana laittaa hälytysvilkut päälle kun huomaa olevansahidastuvan, nelkein pysähtyneen
autojonon viimeisenä. Tarkoitus on varoittaa takana tulevia autoja. Usein, jos jonossa on useampi
rekka peräkkäin, niin ne levittäytyvät rinnakkain kaikille käytettävissä oleville ajokaistoille ja estävät
näin tuhatta ja sataa ajavien mersujen ja bemareiden ym. yltiöpäisen menon.

Matkamme Dinklsbűhliin kesti loppuje lopuksi noin 8 tuntia, eli saavuimme siihen 10.000 asukkaan
pikkukaupunkiin illalla kahdeksan aikaan. Menimme syömään ennen majoittumista. Soitin matkan
varrelta ja sovin asiasta hotellin kanssa.

Illallinen oli todella hyvä: Hunajamelonia ja kylmäsavukinkkua alkupaloiksi, keitto oli kevään
parsoista valmistettu, pääruokana porsaankyljys (luuttomana)ja perunakääryleet ja vielä
jälkiruokana jäätelöannos. Jäätelöannoksen seurana talo tarjosi meille jälkiruokasnapsin –
paikallista likööriä.

Iltakävely jäi pois ohjelmasta, koska ryhmäläiset olivat niin väsyneitä. Toisaalta kuljettajan, ryhmän
vetäjän ja minun iltani venyi lähelle puolta yötä kun hotellin isäntäväki kutsui meidät istumaan iltaa
kanssaan, kunhan saimme ensin seuraavan aamun kiertokävelyn reitin valmiiksi.
Ei uskoisi että saksalaiset Dinklsbűhlissä voivat olla niin mukavia ottaen huomioon historian ja
Kustaa II Adolfin ja hakkapeliittojen kauhutyöt tällä alueella. Tosin Kustaa II Adolf ei sallinut
joukkojensa ryöstää siviilejä.

Teimme puolet suunnittelemastamme kävelykierroksesta, koska alkoi sataa ja porukassamme oli
mies, joka liikkui kainalosavuoilla ja mukulakivikadut ja torit olivat kuivinakin hankalia hänelle,
saatikka sitten märkinä.

Matkamme jatkui pitkin Romantische Strassea kohti Augsburgia.

Vappuaatto – tai paremminkin vappupäivä, kello 01.10

Onpahan ensimmäinen päivä matkanjohtajana paremmalla puolella. Koko matka alkoi
kotipaikkakuntani naapurikunnasta minne perheeni minut vappuaattona vei. Olimme sopineet
linja-auton kuljettajan kanssa tapaavamme siellä. Alkuiltapäivästä lähdimme ajelemaan kohti
Helsinkiä ja Katajanokkaa missä Finnjet oli laiturissa. Matkalla tutkimme Saksan autobahnojen
numeroita ja teimme alustavan ajosuunnitelman. Tarvon tien päässä päätimme kokeilla
onneamme ja ajaa pitkin Mannerheimintietä, vaikka olikin vappuaatto ja liikenne keskustassa
sen mukaista. Meillä oli kuitenkin tuuria ja liikenne sujui aivan normaalisti ja olimmekin
Katajanokalla puolisen tuntia etuajassa.

Lippujen/maihinnousukorttien ja aamiaislippujen kanssa meni jonkin aikaa. Laitoimme myös
Leilan ryhmän hyttinumerot matkalaisten nimilistaan. Sain myös Leilalle ja itselleni yhteisen
hytin.

Yksi pariskunta ei ollut huomannut tietoa muuttuneesta lähtöajasta ja olivat tulleet terminaaliin
jo puolelta päivin. Totesivat ainakin olleensa ajoissa paikalla. Koko muu ryhmä oli paikalla
viiden jälkeen, paitsi yksi henkilö, joka oli juuttunut vappuaaton ruuhkaan, mutta hänkin ehti
vielä hyvin laivaan.

Heti kun laiva lähti satamasta Leilan ja minun ryhmillä oli yhteinen tervetuloatilaisuus, jossa
juhlistettiin alkavia matkoja ja vappuaattoa shampanjalla. Leila toivotti kaikki tervetulleiksi
toteamalla: ”Lyhyet puheet ovat ne parhaat puheet. Skål”
Molempien ryhmien linja-autojen kuljettajat, minun ryhmän johtaja sekä Leila ja minä
menimme yhdessä syömään vappuaaton illallisen. Ryhmille ei laivan illallinen kuulunut
yhteiseen ohjelmaan. Silja Line tarjosi matkanjohtajille yhden drinkin sekä 50,- markan
alennuksen tax free-ostoksista – Hauskaa Vappua!.

Kiertelimme Leilan kanssa Paradise-ravintolassa ja Stardust-yökerhossa, mutta ainoastaan
Leilan ryhmän matkalaisia oli seuraamassa Finnjetin vappuhulinaa. Oman ryhmäni jäseniä en
nähnyt.

Matka on alkanut ja tähän asti mennyt suuremmitta kommelluksitta.
Vapunpäivä meni laivalla seurustellessa ryhmäläisten kanssa. Alan jo vähitellen oppia
muistamaan heidän nimensä. Meillä oli yhteinen tutustumistilaisuus – vain ”omalle” ryhmälleni
Helsinki-ravintolassa. Finnjetin kuulutus-järjestelmä ei oikein toiminut, koska kaikki eivät
saaneet tietoa.

Länsisaksalaisen yhtiön itäsaksalaisia työntekijöitä oli laivalla noin 300, joten ei ihme jos
kongressitilat olivat meidän saavuttamattomissa

Illalla pidimme vielä palaverin linja-autonkuljettajan ja ryhmän oman vetäjän kanssa torstain
ajoaikatauluista yms.

Edessämme on 750 km:n matka Dinklsbuhliin.

Jännittää!!